Ei taivahassa kuolon vaaraa
ei kyyneleitä yötäkään.
Näin lauloi kerran musta Saara
pien neekerlapsi hyvillään.
Taivahassa Herra tuskat poistaa
ja huokaukset kokonaan.
Siell Herran kasvot mulle loistaa
siell luonaan aina olla saan.
Hän kertovan on kuullut kerran
näin opettajan valkoisen.
Hän armosta sai kuulla Herran
ja ystävästä lapsien.
Hän sai myös kaupungista kuulla
joll ompi autuus iäinen.
Hän siellä kerran riemusuulla.
myös tahtois kiittää Jeesustaan.
Nyt riutuu raukka tuskissansa
hän siinä olkivuoteellaan.
mutt rauha lepää kasvoillansa
ja riemu loistaa katseestaan.
Ja ystävää ei vierellänsä
vaikk kova ompi vuoteensa.
Hän tuskat kantaa yksinänsä
niin onnellisna iloisna.
Ei miettimästä voi hän laata
nyt noita ihmesanoja.
Hän muistaa tuota ”uutta maata”.
ja ”uuden taivaan” riemua.
Oi kuolemaa ei taivahassa
hän laulaa aina hiljempää.
Ei tuskaa niinkuin maailmassa
ei itkua, ei yötäkään.
Hän huokaa yhä heikommasti
oi kaupunki sä kultainen.
Ei kuolemaa ja rauhaisasti
hän vaipuu kuolon unehen.
Nyt Jeesuksensa kunniaksi
hän soittaa siellä kanneltaan.
Karitsan veri valkeaksi
sai mustan Saaran kokonaan.