Me käymme joulun viettohon taas kuusin, kynttilöin.
Puun vihreen oksat kiedomme me hopein, kultavöin.
Vaan muistammeko lapsen sen,
mi taivaisen toi kirkkauden?
Me käymme joulun viettohon niin maisin miettehin.
Nuo rikkaan täyttää aatokset ja mielen köyhänkin;
suun ruoka, juoma, meno muu.
Laps hän ken nukkuu, unhoittuu.
Turhuuden turhuus kaikki on, niin turhaa touhu tää.
Me kylmin käymme sydämin, laps sivuun vain jos jää.
Me lahjat jaamme runsahat,
laps – tyhjät kätes ihanat.
Oi ystävät, jos myöskin me kuin tietäjämme nuo
veisimme kullan, mirhamin tuon rakkaan lapsen luo,
niin meille joulu maallinen
ois alku joulun taivaisen.