Pertti Haverinen

Yksi mies, monta työtä - Pertti Haverinen

Selvis-lehti 4/2014
Teksti: Pekka Nissilä
Kuvat: Markku Mattila

Kotimaisen iskelmän kokonaisvaltaisesta tuotannosta on hyvä esimerkki Pertti Haverinen (s.1962) – säveltäjä, sovittaja, kapellimestari ja tuottaja. 90-luvun puolivälistä täysipäiväisesti lähtenyt monitahoinen ura johti jo tauonkin pitämiseen.

Vantaan Pakkalan kotistudiostaan Pertti Haverinen vastasi puhelimeen ”tässä mä taas olen”. Keskustelu aloitettiinkin tauon pitämisen syistä.

– Siinä 2008–2009 vaiheilla oli takana aika rankat pari kolme vuotta, niin henkilökohtaisella kuin työnteonkin puolella. Pidin sitten kunnon loman, ja silloin oli aikaa miettiä. Oli alkanut musiikkibisneksen murros, ja ympäriltä lähti joitakin kollegoita jo muihin hommiin. Tajusin, että tämä on vähän niin kuin ammattiurheilijan touhua; on se tietty jakso, ja sitten tulee uudet tyypit tilalle. Ajattelin, että minulla on vielä ikäni puolesta mahdollisuus hankkia joku toinen eläkeammatti, koska tästä työstä en välttämättä eläkkeelle jää, ja keikkamuusikon homma ei siinä tilanteessa enää tullut kysymykseen. Halusin tehdä jotakin aivan erilaista työtä vaihteeksi.

– Tein nopean päätöksen, että nyt tehdään ammatinvaihto – voin edelleen tehdä musiikkiakin siinä samalla, ei se sitä tarkoita että lopettaisin kokonaan. Ilmoitin levy-yhtiöille, että laitan hanskat tiskiin toistaiseksi. Talomyyntihomma veikin sitten mennessään, ja paketoin studion varastoon. Mutta oman musan tekeminen on kuitenkin elämäntehtäväni, se on itselleni ihan selkeää. Ei siitä irti pääse. Joten kaksi vuotta sitten perustin studion uudestaan. Päivitin laitteet ja softat, ja teen jälleen musiikkia, innolla.

Säveltämistä Pertti Haverinen on tehnyt jo lukioajoista, ja tarve siihen kasvoi lähes itsestään. Hienon melodian kuuleminen herätti kiinnostuksen omaan kokeiluun.

 – Alusta asti tein iskelmiä. Se varmaan tuli bändikuvion viihdemusiikkimapista. Jos olisin soittanut kitaraa, niin olisin varmaan tehnyt rockia. Varsinaisia esikuvia mulla ei taida olla, mutta olen jälkikäteen huomannut, miten paljon esimerkiksi Abba ja Beatles ovat vaikuttaneet tekemisiini, ihan vaivihkaakin. Sen musan keskellä olen kasvanut, ja se perinne on selkäytimessä. Myöhemmin, kun olen säveltänyt tilaustöitä, olen aina tietenkin yrittänyt imeä sen hetken musiikista vaikutteita, turha sitä on kieltää.

 Kansakouluopettaja-isän poikana Haveriselle tulivat tutuksi poljettavat urkuharmonit, jotka vetivät puoleensa jo pikkupoikana. 

– Olen lapsena asunut vanhanaikaisissa kansakoulurakennuksissa. Muistan, kuinka olen seissyt lattialla harmonin vieressä, polkenut toisella jalalla, ja kädellä naputellut koskettimia ylhäältä, mihin juuri ja juuri saatoin ylettyä. Joku pakko siinä on varmasti ollut. Yläasteikäisenä aloitin kahdella c-kasettinauhurilla ping pong -äänittelyn kahdelle raidalle. Olen jo varhain oppinut arvostamaan sovittajia; noin 15-vuotiaasta lähtien halusin oppia hyväksi sovittajaksi.

Big band -kipinä syttyi, kun Klaus ja Seija Järvinen pitivät Mäntyharjulla kesämökillään kesällä ’70 big band -leiriä, ja bändiharjoitukset tapahtuivat kansakoulun luokassa, pikkupojan kodin seinän takana. 

– Vaikka se oli kiellettyä, niin menin sinne tutkimaan soittimia ja nuotteja aina silloin, kun bändi meni syömään. Varmaan sieltä on saksofonin ihailu tullut, ja myös se soundi ja svengi. Olin jo aloittanut klarinetin opiskelun Mikkelin musiikkiopistossa; se tuli isäni kautta, joka soitti Mäntyharjun puhallinorkesterissa. Se oli mulla heti sormissa, muistan miten pääsin saman tien selville siitä. Kinusin kyllä saksofonia, mutta sen saaminen vei aikaa. Vähän hassua oli, että opettajani, sotilassoittaja, joka itse soitti myös fonia, ei suositellut siihen vaihtamista. Klarinetilla pyrin Sibikseen musiikkikasvatuksen osastolle. Pääsin sisään, vaikka en ollut soittanut pianoa yhtään. Otin muutaman pianotunnin pohjalle, että edes pitäisin käsiä oikein! Minut pelasti se, että jo silloin vapaa säestys oli aika painotettua, ja mun korva toimi kyllä. Jukka Jarvola testasi ja soitatti vähän ylimääräistä, jammailtiin nelikätisesti, ja sen ansiosta mut sitten hyväksyttiin.

 Korva oli keikkamuusikkona soittaessa kehittynyt. Jari Puhakan kanssa Mäntyharjun pojilla oli trio, joka soitti kaikki paikkakunnan kissanristiäiset, ja tanssikeikkojakin. Niin sanottu nappuloiden vääntäminen jatkui c-kasettiaikojen jälkeen reilusti pitemmälle. Heti Helsinkiin muuton alussa iski kaupan ikkunassa ollut Tascamin neliraita-avokelanauhuri.

 – Se oli pakko saada. Hinta oli 4500 markkaa, mikä oli paljon rahaa opiskelijalle. Mutta kun laskin tekeväni kesäduunissa rautakaupassa juuri sen verran, niin pyysin rahan förskottina, ja sainkin sen, joten kävelin ostamaan sen mankan. En vähääkään ajatellut että millähän sitä syödään ja eletään (naurua)! Mutta neljä raitaa oli, ja sehän oli taivas! 

Omatoimisuutta ja sitkeyttä

Sitkeä soittelu levy-yhtiöihin, ja biisien tarjoilu johti korkeintaan johonkin kohteliaan kieltävään vastaukseen.

– Sitten Westerlundin Kajde antoi mulle mahdollisuuden. Sovittiin tapaaminen [Fazerin studio] Takomolle, ja pääsin seuraamaan hänen sessiotaan. Silloin tehtiin Kari Tapion taustoja – muistan Peter Lerchen kitarassa, ”Nappi” Ikosen rummuissa, ”Häkä” Virtasen bassossa, ja Kajde soitti sähköpianoa. Juha Laakso oli äänittäjä. Kun muusikot lähti ruokatauolle, avasi Kajde mulle 24-raitapöydästä Olen suomalainen -pohjat raita kerrallaan, eikä siitä hetkestä ollut enää paluuta entiseen.

Muusikkous, tekijyys, sekä äänittäminen ovat siis kulkeneet Haverisen uralla täysin rinnan. Finnlevyn vakiomies Westerlund levitti sanaa, ja hommia alkoi tulla.

– Ensimmäiset levytetyt biisini ovat jostain ’86-87. Kassu Halonen soitti, ja tein house writer -sopimuksen Flamingo-yhtiön kanssa vuodeksi. Pääsin seuraamaan niitäkin sessioita, Maikkarin isossa studiossa. Ensimmäinen mainittava säveltämäni biisi on Paula Koivuniemelle, Onni on, Toiviaisen Jorman teksti. Kajde meidät esitteli, ja meistä tulikin hyvät kaverit. Jorma oli äärimmäisen hieno mies, ja käytiin säännöllisesti parantamassa maailmaa tuopin ääressä. Kajden kautta meni sitten jo joitakin biisejä, mutta Turkka Malin kautta tahti alkoi kiihtyä.

Sitten tuli kuvaan Ilkka Vainio ja Audiovox. Haverinen lähetti joitain demoja, jotka olivat tarkoitettu Kikalle [Kirsi Sirén]. Vainio kiinnostui niistä, ja miesten ensimmäinen palaveri pidettiin.

– Ile otti muutamia biisejä, ja antoi mulle siinä yhden tekstinsä, Tartu tiukasti hanuriin, ja sanoi: ”Vedä hitti tästä, vedä siihen Säkkijärven polkka, ja huomenna levylle”. Ja kun raamit oli noinkin selvät, niin biisi syntyi saman tien jo ajomatkalla kotiin Espooseen. Samulin Veikko teki siihen sovituksen ja tuotannon, mutta valmis lopputulos oli aika tarkkaan mun demon mukainen.

– Sanoinkin sitten Ilelle, että ”hitto vieköön kuule – kun tää kuulostaa ihan samalta kun mun demo, niin enkö voisi itse tehdä näitä omia biisejäni loppuun asti?”. Eihän mulla ollut juurikaan kokemusta studiotoiminnasta, mutta kun aikani jankkasin, niin sitten Ile kerran soitti, että ”nyt olisi uusi tangokuningatar, rupee tekemään”. Pidettiin ankara hintaneuvottelu, päästiin lopputulokseen, ja sitten hyvin ilemäiseen tyyliin: ”Palaveri oli tässä, ensi viikolla nähdään” – klik. Sitten tein Tiina Räsäsen levyn [1995], ja se oli siis ensimmäinen oikea tuotantoni. Omia biisejäni siinä ei ollut kuin kaksi.

Tuotantotöiden alkaminen venytti tuolloisen keikkamuusikon työpäiviä laivan hytissä, demoja purkaen ja sovituksia tehden.

 – Toimin sovittajana ja kapellimestarina isossa studiossa, tuottaja oli silloin vielä erikseen. Nehän on kaikki nivoutuneet jo ajat sitten, ja kaikilla on omat studiot. Sehän tässä onkin hienoa, että ehdin vielä kokea sellaisen ison studion tuotantokuvion. Nythän ei ole kysyntää sellaiseen samalla tavalla, aina ei edes mietitä enää niin paljon albumin tekemistä, vaan single-pohjalta.

Heidi Kyrön toisen albumin jälkeen [1995] - yhdessä Mika Toivasen kanssa - ei hiljaista hetkeä ollutkaan. Kuvioihin tuli mm. MTV:n Kiitorata-ohjelma. 

– Se oli vielä silloin nimenomaan Maikkarin omaa tuotantoa, ja mukana oli myös Ari Oinonen. Suurimman osan töistäni olen tehnytkin Mediamusiikin kanssa, mutta Ile on ollut siinä yhteistyössä. Ja kun yhteistyö oli niinkin tiivistä, en muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta juuri muualle ehtinyt mitään tekemäänkään. 

Alusta loppuun

Haverinen on tehnyt demoihinsa sovituksensa jo periaatteessa valmiiksi. Tuotantobudjetti on pääasiassa neuvoteltu per raita -pohjalta, ja joskus selkeissä albumikokonaisuuksissa on voitu tehdä könttädiili. Iskelmätuotannossa raita-ajattelu alkoikin tulla yhä enemmän esille, joten samalla levyllä saattoi olla usean eri tuottajan raitoja. Keskeinen syy oli, että teknologia tuli kaikkien saataville.

– Itsekin aloin aika nopeasti kyselemään, että voisin tehdä osan tuotannosta omassa pajassani. Se oli iso askel omaa kunnon studiota kohti, pystyi hankkimaan parempia laitteita ja niin edelleen. Tietyllä tavalla tuollainen on vaikuttanut sovitusratkaisuihin, mutta kyllä ekstramuusikoista – vaikka jousisektiosta – on aina sovittu erikseen. Mutta periaatteessa olen tietyllä summalla tehnyt asian haluamallani tavalla.

Nykypäivän pop-iskelmässä Haverinen kuulee tekstien muuttuneen eniten.

– Riimejä on uskallettu rikkoa, mikä on hyvä, eli tekstit eivät ole niin pölyisiä, mutta jos kielenkäyttö siksi huononee, ei se tietenkään ole hyvä. Harmoniamaailma on myös ehkä hieman kansainvälisempää, mutta vahvat melodiat ovat edelleen poikaa.

Haverinen tunnustaa omaavansa tekometodin, mikä kehittyi sen jälkeen, kun maine antoi myöten tekstien tilaamiseen. Mieluisinta on tehdä valmiiseen tekstiin, ”pakottavaan” rakenteeseen.

– Tykkään siitä tekstin aiheuttamasta ahdistuksesta; se rajoittaa, mutta on haaste. Ilen jälkeen olen tehnyt eniten biisejä Erosen Pekan kanssa, mutta kuitenkin niin, että kumpikin tekee tahollaan. Kyllä siinä saman pöydän ääressä tekemisessäkin olisi puolensa. Olen huomannut, että yleensä parhaat biisit ovat syntyneet helposti, yhdellä istumalla. Jos joutuu paljon viilaamaan, niin lopputulos todennäköisesti kärsii. Mutta on poikkeuksiakin, esimerkiksi Taivaskalliolla (san. Pekka Eronen), joka pärjäsi Syksyn Sävelessä 02. Sitä viilattiin vielä Markkolan Tomin laulaessa studiossa, ja viilaus kyllä kannatti: melodia parani, kun supistettiin ambitusta. Toisaalta yksi omista lemppareistani on Johanna Pakoselle tehty Älä puhu rakkaudesta (san. Pekka Eronen, 2004), joka on sävelletty ”puolessa tunnissa”. Erosen loistava teksti puhutteli välittömästi.

Markkolan levyttämästä Kauneimpain rakkaimpain -valssista olen myös ylpeä; se on ollut aika monen häävalssina.

– Seinäjoen tangosävellyskilpailun voitto tuli tangolla Anna olla (san. Jorma Toiviainen, 2006), jonka lisäksi mulla on pari kakkossijaa. ”Lattarit” on osasto, minkä mahdollisuuksista pidän paljon, ja aiemmin laitoinkin suunnilleen joka paikaan congat ja muuta perkussiota. Piti jo alkaa jättämään niitä pois, ettei se soundi määrittele kokonaisuutta liiaksi.

Tietoa ja taitoa

Musiikkikustantamisessa Haverinen on kokenut vanhan käytännön, eli oppirahat on maksettu. 

– Aika varhaisessa vaiheessa kyllä opin sen niin hyvässä kuin pahassa. Aikanaan oli myös sainauspalkkio, eli allekirjoituksella tuli heti jotain rahaa, mutta oliko se ennakkoa vai ei, on hieman vaihdellut. Tietyllä tavalla tuo puoli on ollut villilänsi, eikä taida olla miksikään muuttunut. Ei mulla toisaalta edelleenkään montaa manus-biisiä levytetyissä ole. Notaatioita on jonkun verran mukana esimerkiksi [F-Kustannuksen] Suomi Iskelmä -sarjassa, mutta aika paljon saan suoraan kyselyjä nuoteista. Eli se, mikä on kustantajan rooli, ja miksi kirjoitan kustannussopimukseen nimeni, ei ole aina toteutunut. Biisieni edistämistä esimerkiksi johonkin kansainväliseen kuvioon ei tietääkseni ole tehty.

Pertti Haverinen pitää itseään nopeana ja tuotteliaanakin tekijänä. ”Hulluina vuosina” tuli päivistä pitkiä, kun paljon tehtiin.

– Ei se ihme ole, että aloin katselemaan muita hommia. Niihin aikoihin heräsin yleensä kuuden-puoliseitsemän maissa, menin kahdeksalta alakerran studioon, otin lapset haltuun iltapäivästä, ja menin illalla niiden nukkumaan menon jälkeen vielä uudestaan studioon.

Kaikkein tiiviimpiä aikoja mies ei haikaile takaisin, mutta tauon jälkeen musiikinteko tuntuu taas mielekkäältä.

– Juuri eilen tuli taas uusi tilaus, ja siitä lähti uusi biisi heti syntymään. Eli ei ote mihinkään ole hävinnyt.

Jutussa mainittujen laulujen tekijätiedot:

Olen suomalainen, säv. C. Salvatore, suom. san. Raul Reiman,

Säkkijärven polkka, säv. trad., san. Reino Helismaa

Selvis-lehti: